superman

Ulkona on lunta. En kykene sulattamaan sitä ajatukseni voimalla. Enkä pysty siirtämää sitä pois tieltäni kiireen ajaessa jalkojani eeteenpäin. En voi juosta enää yhtään nopeampaa. Enhän jaksa edes juosta loppuun saakka.
En ikinä oppinut väli-ilmansuuntia, kaakko, koilinen, lounas, luode, aivan sama, en minä muista. En osaa artikuloida tarpeeksi selkeästi, enkä muotoilla sanojani oikein. En osaa elää loukkaamatta toisia, en voi pitää suutani kiinni silloin kuin se pitäisi. En osaa luistella, enkä hiihtää, uida, heittää voltteja tai muita temppuja, en viheltää, imitoida, heittäytyä, olla luonnollisesti ihmisten edessä, näytellä, kertoa vitsejä, saada kaikkia nauramaan, luonneoida, opettaa, hoitaa lapsia, käsitellä lapsia, syöttää lapsia, puhua latinaa, puhua espanjaa tai italiaa, viittoa, tuoda ajatuksiani selkeästi esille, suhtautua hyvään varauksettomasti, osoittaa tunteitani, tulkita maailmaa, nähdä kauemmaksi, olla murehtimatta, pysyä positiivisena, hyväksyä itseäni, huomioida tarpeeksi muita, tehdä niitä viisaampia päätöksiä, käyttää dvd-laitetta, korjata tietokonetta, ajaa autoa, tasapainoilla trapetsilla, syödä meetvurstia, tehdä marenkeja, nukkua vuorokautta putkeen enkä heittää bumerangia.
On kamala liuta asioita, joita en osaa tehdä. Ja vielä järisyttävämmänhän tilanteesta tekee se, etten edes ole ikinä kuullutkaan suuresta osasta asioista, joita en osaa tehdä. Olen aika paska tyyppi, jos nyt suoraan puhutaan, sillä enhän osaa kaikkeen osaamisen määrään suhteutettuna edes murto-osaa siitä!
Millainen ihminen sitten olisin, jos osaisin kaiken? Ihan kaiken?
Minulla olisi kaksikertaa suuremmat aivot, sillä tarvitsisin tuplasti enemmän tilaa rekistöröidäkseni kaiken oppimani tiedon ja taidon. Olisin ihminen, jolla ei olisi enää inhimillisiä piirteitä, tapoja tai tottumuksia. Onnistuisin kaikessa mitä keksisinkään tehdä, sillä virheiden uhatessa saavuttaa minut, osaisin jo etukäteen varoa tapahtumaa ja ehkäistä mahdollisten kömmähdysten syntymisen. Minusta tulisi yli-ihminen, über mensch, tai jotain, enkä täydellisen osaamiseni vuoksi kykenisi enää ajattelemaan tai tuntemaan mitään muuta kuin oman osaamiseni tuottaman mielihyvän. Hymähtäisin tyytyväisenä joka ainoasta teostani ja nauraisin ontosti tyhjälle ilolle. Sieluni muuttaisi taivaaseen, ikuisuuteen, tuonelaan tai minne tahansa, mutta se kuitenkin jättäisi minut. Olisin loppujen lopuksi tyhjä kone.
Hmm. Ehkä niin voisi käydä.
Kun miettii omaa kyvyttömyyttään, mieltää osaamattomuuden helposti negatiiviseksi. Mutta ehkäpä se onkin positiivista?
En kykene siirtämään kinoksia tieltäni. Enkä pysty haihduttamaan jääkaistaleita askelteni edeltä vedeksi. En jaksa juosta enää yhtää pidemmälle. Enkä pysy kiireen perässä.
Istun huohottaen tien varteen, lunta on ulkona.
-saara