..tai ainakin laitosteatterin rahan hajuiseen paskaan, tai ainakin Kokkolan kaupunginteatteriin, tai ainakin, viimeistään, nimeltämainitsemattomaan, erittäin kohteliaaseen ja miellyttävään mieheen, Petteri Salliseen. Olin katsomassa pian ensi-iltansa saavan hulvattoman hauskan farssin: Puhtaana käteen, ensimmäisen näytöksen läpimenoa. HuhHuh. Niskakarvat nousivat pystyyn jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Uskomatonta sontaa. ripulipaskaa. Onhan se tietysti todella hauskaa katsottavaa kun mies epätoivoisesti koettaa selviytyä sotkustaan kelan tädin kysellessä keksityttyjen henkilöiden kihtivaivoja, sedän pyörittäessä tukisukka-bisnestä, hysteerisen vaimon samalla miettien seksiterapeutin kanssa onkohan hänen miehensä - transvestiitti. Ja ehdottomasti hienoin koskaan näkemäni ohjauksellinen ratkaisu, kun mies seisoo oven takana, joku tulee ovesta ulos ja oho, mies saa ovesta tällin päähänsä, joku menee ovesta, mies saa tällin päähänsä, pian joku taas tulee ovesta ja kas, mies saa tällin. Ja arvaatkaa mitä tapahtuu seuraavaksi? Joku menee ovesta ja hups, mies saa tällin päähänsä. (tämä toistui peräkkäin lähemmäs kymmenen kertaa) Seuraavassa kohtauksessa kelan täti tipahtaa katolta. Hulvatonta huumorinkukkaa, kauneimmillaan. Tälläistäkö "taidetta" kansa tahtoo ja tarvitsee?
Eilen katsoin kaksi meidän koulun kolmanen vuosikurssin omaa ohjausta. Kaksi aivan erilaista tuotosta. Toinen herätti minussa voimakasta vihaa ja tuskaakin, ei esityksen huonoudesta vaan sen vaikuttavuudesta ja raskaan aiheen yksinkertaisuudessaan suorastaan väkivaltaisesta toteutuksesta. Toinen pakahdutti. Kirkkopellon kirjoittamat, telepaattisesti kommunikoivat, pingviinit saivat näyttämöllä merkityksen, Kanimanin voisin minäkin toivoa ystäväksi. Ennenkaikkea eilisissä esityksissä näkyi tekemisen ja oivaltamisen riemu, sekä lavalla että katsomossa, toisin kuin tänään.
Täällä sitä nyt minäkin opiskelen, työttömöksi teatteri-ilmaisun ohjajaksi. Onneksi tänään näkemästäni esityksestä sain hyviä vinkkejä kansaneläke laitoksen kusettamiseen, porsaanreikiähän löytyy. Täytyy vain varoa etten saa ovesta tälliä päähäni. Millaista teatteria minä tulen tekemään, tämän päivän vai eilisen esityksiä. Jos käy jälkimmäinen, jos minulla ei ole muuta annettavaa näyttömälle, kuin laittaa kelan täti tippumaan katolta, ampukaa minut, ysimillisellä päähän.
Elsa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
18 kommenttia:
Kultaseni, en minä ysimillisellä, mutta tuliluikulla toki;)
No kah, nythän on niin että suomalaiseen teatterikäsitykseen (ja mikä tuntuu olevan erityisen iskostunut nimenomaan suomalaiseen kulttuuriin) kuuluu se, että käydään kerran vuodessa katsomassa teatteria ja nimenomaan juuri tätä kelatätihassutteluosastoa.
Olen nähnyt ko. farssin (tosin en siis kokkolan versiota), ja mikä farssin perusongelmaksi myös muodostuu jo itsessään on, että ne kaikki toistavat itseään. Kaikissa on sama, ennakkoonmäärätty kaava. Mutta silti ne toimivat, miksi?
Yksi selitys voisi olla esimerkiksi juuri tämä ennaltamainittu viihtyvyys. Rahalla saa, ja saa nauraakin. Toinen selitys voisi olla itse Cooney, pätevä komediakirjoittaja, taitava eittämättä. Ja tunnettu. Kolmas, luonnollinen: "no kun siinä on se Puotilan Jukka, sille minä nauran".
Vastapainoksi, räikeästi mutta kuitenkin, voisin esittää poliittisen teatterin "utopian", tai tarkemmin sanottuna ulottumattomuuden. Tämän ajan yhteiskunnallinen teatteri ei osaa (ja nyt seuraa kirosana:) markkinoida itseään. Tai jos osaakin, ko. teatterimuoto on jo silkkana sanana melkoinen mörkö. Ja vaikka edellämainitut käsitteet eivät pitäisi paikkaansa, esitän vielä kärjistetymmän: Yhteiskunnallinen teatteri ei osaa ajatella.
Miksi ihmeessä ei muka osaa ajatella?
No siksi, että usein tymäkät mesitsit on verhottu taiteilijoiden liikaan nokkeluuteen ja metatasojen haeskeluun. Jos itse sanoma olisikin kirkas, itse muoto voi (ja aivan liian usein onkin) täyttä dadaa. Se on sitä harvemman väen teatteria se! Sitä pidetään akateemikkojen ja fiksujen teatterina, ei tavan kansa sinne uskalla astua. "Enhän minä älynnyt siitä juuri mitään, eikä siinä ollut edes Jukka Puotilaa". Kerran kun on erehtynyt dadaa katsomaan, ei mene toiste. En minäkään esimerkiksi tykkää oopperasta yhden kokemuksen perusteella.
En puhu näiden farssien puolesta nyt millään tasolla, sillä suuremmin en niiden ystävä itsekään ole (vaikka Cooney kirjoittaakin hyvin). Mutta siksi, että farssin ja muun "helpon" teatteritaiteen kunnioitus on niin suurta, johtuu pitkälti myös tästä vastakkainasettelusta "kansanhuvin" ja "älykkötaiteen" välille, tämä on syytä siis pitää mielessä.
Ja sanon nyt sumeilematta, ettei se ole farssin vika että ihmiset sitä käyvät katsomassa - ja tykkäävät siitä. Osaa ei kiinnosta muu, ja osa ei edes tiedä muun mahdollisesta olemassaolosta.
Ystäväni on Seinäjoen kaupunginteatterin näyttelijä ja näyttelee paraikaa niin ikään Cooneyn farssissa. Hauskan tilanteeksi tekee se, että hän veti täsmälleen saman roolin (ja saman ohjaajan ohjauksessa) puolitoista vuotta sitten Tampereen Komediateatterissa. Ensin kahdeksisenkymmentä vetoa Tampereella, ja nyt toinen mokoma Seinäjoella.
Hauskaa? Kyllä, ehdottomasti. Sillä hän tykkää siitä. Ja se suotakoon hänelle.
-jone-
Välillä tuntuu, että täällä harrastajateatteripuolella ja muissakin teatteritaiteen ei niin ammatillisissa piireissä "hauska teatteri" on jonkinlainen tabu.
Kaikessa pitäisi olla elämää suurempaa mesitsiä, tai ainakin Taidetta niin että sen tosiaan vain muutamat vain ymmärtää.
Minusta on epäoikeudenmukaista kahlita teatteri vain yhtä tarkoitusperää varten, aivan kuin vain yhdentyyppiset elokuvat olisivat arvostettuja.
Tietenkin on avainasemassa se, miten asiat tehdään, mutta ei hauskuudessa ole mitään pahaa. Päinvastoin.
Näen teatterin tehtävänä palvella ihmistä: Valistaa, opettaa, viidyttää, tuskastuttaa, kummeksuttaa, naurattaa, itkettää.. mitä vain, kunhan se ei penseytä ihmistä.
Ihmistä vartenhan sitä teatteria lopulta tehdään, eikä kaikki ihmiset ole samanlaisia. Ei teatterimaun kuten ei ruoan, musiikin, kuvataiteen, vaatteiden ja muunkaan suhteen.
Suurin vastuu lepää luonnollisesti tekijöiden harteilla, mutta sen vastuun tulisi olla ohjeistavaa, ei kahlitsevaa.
Taiteentekemisen pitäisi olla vapaata, ottakoon jokainen taidekentältä omansa, mistä pitää, mutta minusta niin farssit, kuin draamat ja se poliittinenkin papatus, kaikki ovat yhtä arvokkaita kokemuksen kannalta.
Joskus haluaa vain mennä katsomaan akkarallin ja viihtymään, ei taide ole taidetta vain, jos liikuttuu kyyneliin, tai saa yhteiskunnallisen herätyksen.
Seelis
yeah, provokaatio hyvä. Farssi on ennalta arvattava. Farssissa saa nauraa. Hirvikin tahtoo puska-Farssin. Hyvää Komediaa on paljon vaikeampaa tehdä kuin käsittämätöntä metatasojen verhoamaa dadaa. Komedia on ollut jo teatterin alkulähteillä. Komedia on välttämätön. Ymmärrän komedian olemassa olon tärkeyden, ja suotakoon se kaikille.
Mutta kyllä silti niin huono teatteri pistää vihaksi, ja vitutukseksi. Katsojakokemukseni oli puristus rinnassa ja oksennus kurkussa. Eikä siellä ollut edes Jukka Puotilaa, jolle olisi voinut nauraa. Ennaltaarvattavuus ja Ehkä inhotukseeni vaikuttu myös hyvin vähäinen tutustumiseni farssien ihmeellinen maailmaan. eikä teatteria ole
Hops, en vieläkään selviä koneiden kanssa. jatkan äskeistä myöhemmin.
Huono teatteri on aina huonoa teatteria ja hyvä hyvää, siitä voi aina olla pelkästään subjektiivista mieltä. Kehno toteutus näkyy ja kuuluu jo pelkässä ajatuksessa: mikäli työryhmä ei seiso esityksensä takana, paistaa se läpi ja kauas.
Teatteri on aina poliittista, oli sitten kyseessä tyylilaji mikä tahansa. Poliittiseksi sen tekee muoto ja ajatus kansankokouksesta: Ilmoitetaan aika ja paikka, jonka perusteella ihmisiä kerääntyy katsomaan ja vaikuttamaan.
Teatterissa on siis aina myös kyse vaikuttamisesta, brechtiläis-eeppisellä kaavalla, tai sitten vaikka puhtaan aristotelisesti. Vaikuttavuuden tunteen tekee siis, ei ainoastaan itse teatterin akti (joka ei siis itsessään ole poliittinen teko, vaan sen aktin aiheuttama dialogi yhteisössä!), vaan myös tunne ja ajatus katsojien kollektiivisuudesta. Ihmisiä kokoontuu yhteen paikkaan X aikana Y, jakavat tunteensa, ovat osana suurempaa massaa, kansankokousta, politiikkaa, ovat hetken yhdessä. Tässä tapauksessa ei ole mitään väliä mitä teatterissa esitetään, muoto itsessään on poliittinen, vaikka lavalla olisi mitä perseilyä. Poliittisuuden siis synnyttävät ihmiset. Myöskään itse teos sinänsä ei ole ikinä itsessään poliittinen/hyvä/huono/... Ihmiset tekevät ja mieltävät sen itse.
Mainittakoon vielä tässä, että myös katsomomuodolla on tämän katsojan koollekutsutun kollektiivisuuden kanssa paljonkin tekemistä. Jos katsomotyyppi on perusmalli, musta laatikko, jossa on vaikkapa kolmetoista riviä peräkkäin, ei katsoja pääse kontaktiin toisen katsojan kanssa, he eivät keskustele keskenään. Mikäli katsomomuoto on puolikaari, areena tms. ja jossa katsoja voi nähdä toisensa, hän voi peilata myös omia kokemuksiaan, keskustella esityksen aikana toisen kanssa. Tästä syntyy monesti lämmin, yhteisöllinen tunne herkemmin kuin laatikkomallissa.
Eli tällä ajattelumallilla voitaneen räknäillä, että huono katsomiskokemus on aina osiensa summa: kehno toteutus, laatikkomallin mahdollinen etäännyttävä vaikutus, aikaisempi mahdollinen tutustumattomuus/asenne tyylilajiin, katsojien reagointi ja keskustelevuudenhalu/keskustelemattomuus, tiedostettu kontakti ja tiedostavuus laitosta/ilmiötä/spektaakkelia kohtaan.
Jos rahan tahkonta puskee itsetarkoituksellisen "taiteenteon" käsitteen edelle, ollaan syvissä vesissä uimataidotta. Ja tämä tahkominen yhdistetään monesti niin populaarikulttuuriin kuin teatterin maailmassa komediaan ja farsseihin. Mikäli tämä pitää paikkaansa (tehdään teatteria, jotta saadaan rahaa), taiteen tekotapa romuttuu ja poliittisuus itsessään saa melko irvokkaan käänteen. Sinänsä siis ymmärrän huolesi mikäli asia on näin. Itselläni on usein tällainen ajattelukatsanta katsoessani laitosmallisia farsseja ja komedioita ("taloudellista voittoa taiteesta, pah!") ja vaikkakin valitettavasti liian usein on niin, että taidetta tehdään rahat silmissä, haluan uskoa että on olemassa jotain instansseja jotka eivät näin toimi. Farssin ja komedian "paskuus" ei siis saa missään nimessä olla lähtökohta ja itseisarvo.
Mutta onhan myös niin, että tämän päivän yksilöllisellä ideologialla, tulospaineilla ja saneeraamisella on huorattava pärjätäkseen. Tämä on seurausta siitä, ettei teatteri enää kiehdo ihmistä samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin, mikä juontuu taas siitä, että ihmisellä ei ole tunnetta siitä, että voisi millään tavalla vaikuttaa yhteiskunnassa. Varsinaisen politiikan ja teatterin suhteessa on myös selvä käsikynkkä tässäkin asiassa: ihmisiä ei kiehdo yhteiskuntapolitiikka, vaikuttamisen mahdollisuus, eikä näin ollen hän tunne vaikuttavansa yhteisön jäsenenä asioihin teatterikatsomossakaan.
Demokraattinen yhteiskunta ja hyvinvointi heijastuu täsmälleen siis siihen, kuinka monta penkkiä on teatterisalissa tyhjillään. Ja mitä enemmän on tyhjiä penkkejä, sitä hurjemmin täytyy huorata ja mitä enemmän huoraa, jää itse taiteen tarkoitus liian usein toissijaiseksi.
Se on melkoista oravanpyörää se.
-jonne-
" Mikäli tämä pitää paikkaansa (tehdään teatteria, jotta saadaan rahaa), taiteen tekotapa romuttuu ja poliittisuus itsessään saa melko irvokkaan käänteen.---
Ja mitä enemmän on tyhjiä penkkejä, sitä hurjemmin täytyy huorata ja mitä enemmän huoraa, jää itse taiteen tarkoitus liian usein toissijaiseksi."
Tuli nuista lausahduksistasi mieleen, että jos olen esimerkiksi kuvataiteilija, ja teen tilaustöinä vaikkapa muotokuvia tai mitä tahansa tauluja/patsaita/grafiikkaa, niin enkö teekään taidetta, koska teen sitä rahasta, ja siis vain huoraan, vai koskeeko tuo vain teatterin tekijöitä?
Milloin taiteella elämisestä on tullut synti ja saatanan kanssa kätyröintiä?
Jos menen vaikka jonnekin keikalle, tuleeko minun tuntea itseni huoraksi, kun pyydän tilaisuuden järjestäjältä palkkaa?
Ja hävetä vielä siihen päälle, kun en laula poliittisia tai yhteiskunnallista heräämistä penääviä lauluja?
Ja mikä onkaan tuo "taiteen tarkoitus"?
Seelis
Tarkoitan siis tällä vain ja ainoastaan yhteiskunnan tilaa. Politiikkaa ja yhteiskunnallisuutta on ihan yhtä lailla Agit Propissa kuin Spice Girlsissäkin, punalipussa tai Lintsin hattarassa. Ne ovat kaikki samaa yhteiskunnallista peiliä! Ja niillä on sama, lähtökohtainen poliittinen arvo! Se, miten niitä tarkastellaan, on väliä. Ja kertoo paljon. Tekee taiteen.
Mutta jos ainoa tarkoitus on tehdä mitä tahansa "taidetta" ainoastaan sillä verukkeella, että siitä saisi mahdollisimman suuren taloudellisen hyödyn itselle, ollaan kusessa. Ei ainoastaan yksilötasolla, vaan yhteiskunnallisesti.
Taiteilija ei tee taidetta, taide syntyy ajatusten (oli ne sitten mitä tahansa) nostattamisesta kokijan päässä. Eli mainitsemasi tilaustyötä tekevän kuvataiteilijan materiaalin arvo ("taide-esine" on ainoastaan esteettinen/kosmeettinen/... kunnes teoksen vastaanottaja tekee kohteesta ajatuksen, dialogin, kommentin) supistuu pelkäksi itsetarkoitukselliseksi esineeksi, mikäli sen luonnin perimmäinen ja ainoa tarkoitus on luoda rahaa.
Eli jos kuvittelemallasi tilaustyön tekijällä ainoa syy tehdä töitä on raha, mitä se kertoo loppujen lopuksi meistä, maailmasta? Onko muulla merkitystä?
Enkä nyt väitä, että taiteesta ei tulisi saada rahaa, en missään nimessä. Hyvä vaan jos saa, raha ei ole mikään mörkö. Mutta pointtini on, että "taiteenteon" pohjimmainen motiivi ei saa olla missään nimessä mahdollisimman suuren taloudellisen nautinnon saaminen. "Taiteen tekemisestä" (laitan koko ajan lainausmerkkejä, sillä taidetta ei tehdä koskaan itse vaan ympäristön vaikutus tekee taideteoksen: eihän van Goghkaan ollut eläessään taiteilija) tulee nauttia ja tulee väistämättä aina olla sellainen olo, että "taiteella" voisi olla mitä tahansa annettavaa kelle tahansa (oli se sitten upea ääni/melodian kiehtovuus/loistava teksti/yms.jne).
Tällöin se on käsittääkseni hieman suurempi motiivi "tehdä taidetta" kuin pelkkä rahalla rakastelu?
Taiteen tarkoitusko? Tehdä materiasta taidetta, aiheuttaa kommentti. Muun muassa.
-jones-
"Taiteilija ei tee taidetta, taide syntyy ajatusten (oli ne sitten mitä tahansa) nostattamisesta kokijan päässä. Eli mainitsemasi tilaustyötä tekevän kuvataiteilijan materiaalin arvo ("taide-esine" on ainoastaan esteettinen/kosmeettinen/... kunnes teoksen vastaanottaja tekee kohteesta ajatuksen, dialogin, kommentin) supistuu pelkäksi itsetarkoitukselliseksi esineeksi, mikäli sen luonnin perimmäinen ja ainoa tarkoitus on luoda rahaa."
Jännittävä näkökulma.
Kun Michelangelo teki tilaustyönä Sikstuksen kappeliin kattoholvin maalauksen, eipä Mikke tiennyt, että ei teekään taidetta.
Onko taide määriteltävissä vain tekijän motivaation perusteella?
Aika hatara määritelmä, minusta.
hmm.
koetan ymmärtää ajatuksenjuoksuasi.
Siis jos teen taidetta saadakseni siitä itselleni suurta taloudellista hyötyä, olen kusessa, ja homma on huonoa.
Entä jos haluan kerätä varoja hyväntekeväisyyteen, enkä itselleni?
Muuttuuko taiteen luonne silloin radikaalisti?
Ei pelkkä inspiraatio tai tunne/ajatus voi olla määritelmä "hyvästä taiteeta".
Monet kauniit ja käytännölliset esineet/rakennukset/vaatteet ovat minusta silkkaa taidetta, ja niistä tekijä saa/sai varmasti tuntuvan korvauksen.
"Mutta pointtini on, että "taiteenteon" pohjimmainen motiivi ei saa olla missään nimessä mahdollisimman suuren taloudellisen nautinnon saaminen. "Taiteen tekemisestä" (laitan koko ajan lainausmerkkejä, sillä taidetta ei tehdä koskaan itse vaan ympäristön vaikutus tekee taideteoksen: eihän van Goghkaan ollut eläessään taiteilija) tulee nauttia ja tulee väistämättä aina olla sellainen olo, että "taiteella" voisi olla mitä tahansa annettavaa kelle tahansa (oli se sitten upea ääni/melodian kiehtovuus/loistava teksti/yms.jne).
Kyllä van Gogh oli taitelijija, vaikka ei maailmanmaineessa eläessään ollutkaan.
Uskon kyllä, että kukaan ei tee taidettaan peljästään ja ainoastaan rahasta, varmasti on joitakin muitakin motivaatioita, jos ei muuta, niin se, että siitä ihmisestä on ittestään kuitenkin kivempi maalata/ohjata/säveltää, kuin vaikka istua toimistossa aamusta iltaan.
Mutta jos yksi niistä motivaatioista on rikastuminen, se välittömästi latistaa taiteen arvon?
En sano, että ihmisen pitäisi tehdä taidetta vain rahasta, kuten ei ylipäätään mitään muutakaan (en rahasta tykkää ite ollenkaan), vaan siitä puhun, että taide on taidetta huolimatta tekijän motiiveista.
Kukaan ei niitä motiiveja voi tietää, kuin tekijä itse.
Arvuutellahan voi, ja niinhän moni tekeekin.
Katsojahan sen kokemuksen itselleen ottaa.
Toinen tykkää siitä ,toinen ei, toiselta se heruttaa kommentin, toiselta ei.
Ja olen kyllä sitä mieltä, että taidetta voi todellakin tehdä, kuten myös että taidetta vain on, ilman inspiraatiota, tai mitään motivaatioita, tai edes tarkoituksellista luomista.
Mistä tahansa voi saada fiiliksen, ajatuksen, kokemuksen, kommentin, ja pitää tätä taiteena, vaikka hetkeä arjessa, tai sitten se Mona Lisa, joka on kuitenkin aika taidokkaasti maalattu taulu, muotokuva sekin, ja tilauksesta tehty.
Jos teen taidettani yksin ja pimeässä, on se minusta silti taidetta, vaikka muut eivät sitä niin näkisi, tuskimpa mitään yhteisymmärryksellistä määritelmää taiteelle voi asettaa, suuntaviivoja vain.
Ja se määritelmä, että kuka on taitelijia... se vasta kinkkinen onkin. :)
Seelis
Taide ei tule koskaan määritellä tekijän näkökulmasta, vaan taide syntyy kokijan luomasta tunteesta.
Subjekti ei siis määrittele mitään. Jos vaatteet/taideteokset ovat mielestäsi kauniita ja lukeutuvat taiteen nimeen, niin silloinhan ne ovat taidetta! Se, luomus on aiheuttanut sinussa jotakin suhteessa yhteiskuntaan ja ympäristöön!
Ja Gogh ei ollut taiteilija eläessään sillä perusteella, ettei Goghin tauluja kukaan tiennyt. Ne eivät herättäneet kommenttia.
Ei vessanpönttö taidegalleriassakaan ole taidetta, vaan sen aiheuttama kommentti, dialogi, yhteiskunnan ja taiteen katsojien kanssa!
Hyväntekeväisyyskään ei ole siinä määritelmässä sitten taidetta, mikäli se tehdään ainoastaan sitä tarkoitusta varten.
Toinen taiteen erittäin tärkeä tehtävä on kyseenalaistaa, mitä me molemmat tässä nyt teemme. Ja se, jos mikä on kiehtovaa ja elintärkeää! Hienoa ja mielenkiintoista keskustelua on tämä!
Mikäli Mona Lisa on maalattu rahapulassa ja vasemmalla kädellä hutaisten saatananmoisessa krapulassa siitin suussa, niin ei se vähennä sen teoksen nykyarvoa millään tavalla. Siitin ei ole taidetta, krapula ei ole taidetta, itse malli ei ole taidetta, vasen käsi ei ole taidetta, rahapula ei ole taidetta, da Vinci ei ole taidetta, kangas ja siihen upotetut värit eivät ole taidetta.
Tämän ajattelumallin mukaan! Näitä tällaisia ajatelmia on olemassa varmasti tuhansia ja tuhansia, kuten sanottua tämä on villiä spekulaatiota "mitä jos", absoluuttista totuuttahan ei luultavasti ole. Itse siis kuitenkin olen tällä hetkellä viehtynyt kovastikin tähän katsantokantaan. (toim.huom.)
Vaan se, että maalaus tulee huomioiduksi, asettaa itsensä suhteessa maailmaan! Se on taidetta!
Luulen (ja toivon), että jepet kuten da Vinci ja Leonardo, heillä on ollut laajempikin näkökanta kuin tulosvastuullisuus aikaansa. Jospa.
Ja hittoon motiivit, sanon minä. Siis taiteen kokijan näkökulmasta ainakin.
Olet aivan oikeassa siinä, että vaikka tehtäneen rahafarssia (tai mitä tahansa) isoilla panoksilla, jos se vaan saa katsojissaan aikaan jotakin, vain sillä on väliä.
Kas näin minä käännän takista hihaosaa tuosta vain! Mutta niinhän sen pitääkin mennä! Hienoa, kiherrän täällä! Jes!
Mutta siitäpä herääkin kysymys, onko "taiteilijan" hyvinvointi yhtä tärkeää. Raakaesimerkki: otetaan teatteri, joka joutuu "huoraamaan" saneeraamisen pelossa ja tekemään mitä tahansa "soopaa", josta kylläkin katsojat saavat irti, mutta itse teatterin henkilökunta kituu. Rahaa on tehtävä ja sitä tuleekin, mutta saneeraamisen pelossa näyttelijät, ohjaajat, dramaturgit ja muu porukka kituvat työn äärellä, joka ei tarjoa heille itselleen mitään, "taiteilijoina".
Missä on motiivi ja mikä se on ja ennen kaikkea kellä? Leipäammatti vai laajempikin yhteiskunnallinen ongelma? Onko työntekijöiden, "taiteilijoiden", hyvinvoinnilla väliä "taiteen" kustannuksella?
-jone-
ROK Elsa, olet saanut aikaan mahtavan keskustelun! Ja niin Jonne, jos sulla on vielä se video niin sendippä meikälle.
Jau. :)
Mä pidän kyllä taiteen luojaakin kokijana.
Ja jos vaikka Santeri maalaa taulun, motivaatiosta riippumatta ja pitää sitä itse taiteena, ja se kokemus aiheutta tämän ylistetyn kommentin, niin kuka sitä on vähättelemään?
Pitääkö jonkun toisen ihmisen määritellä mikä on Santerin tuotannossa taidetta ja mikä ei?
Mainitsemasi teatteriskenaario on vain aika vittumainen tilanne, Suomeksi sanottuna. : )
Enmpä usko, että koskaan voi tulla täydellistä työpaikkaa, jossa ei joskus joutuisi tekemään jotakin, mistä ei saisi jatkuvaa euforiaa.
Onko se oikein, tuskimpa, mutta onko se luonnollista, luulempa.
Seelis
Ihmiset ovat aivan romuna, mikäli eivät pääse koskaan Marxin ajatusmallin mukaan toteuttamaan itseään.
Ja tämä on vihuliaista! Kun ei tämä aika salli itsensä toteuttamista missään muotoa, kyrpii ja kympillä.
Miksi ihmeessä Santeri näkee oman teoksensa lähtökohtaisesti taideteoksena? Tekijä on mielestäni liian jäävi kokemaan, sillä sillä on liian subjektiivinen suhde itse tekoon/teokseen/tapahtumaan. Omasta ajatuksesta/teosta voi tietty aina vaikuttua, voi tulla hyvä fiilis, onnistumisen tunne. Eli siis sanalla sanoen, samanlainen tunne kuin teoksen vastaanottajalla mahdollisesti voi olla.
Mutta suuri ero on siis sillä, että taide, olkoon sitten mitä tahansa, tulee aina vastaanottaa. Jos luo jotakin lähtökohtaisesti omista aihioistaan käsin (mitä siis kaikki ketkä luovivat jotakin, todennäköisesti tekevät) ei voi samaista luomustaan vastaanottaa/katsoa itse samalla lailla kuin ulkopuolinen sen tekee.
Eli selventäen, oma lapseni on aina rakkain, mutta muiden silmissä se näyttää aina joltakin muulta. Ja koska jälkeläinen on lihaa ja verta, en minä koskaan pysty sanomaan sille oikeasti ja vilpittömin sydämin "hei, oletpa kaunis/ruma/taideteos" määrittämättä samalla tiedostamatta itseäni.
Äh, paska esimerkki. Minusta tulee kyllä niin outo isä, herrajumala sentään.
Työ ja taide on homoa.
-jone-
Palatakseni vielä aiempaan, alkuperäiseen tekstiin, mistä tämä kaikki keskustelu ponnisti..
"Millaista teatteria tulen tekemään, tämän päivän vai eilisen esityksiä."
Voisiko tässä samalla karrikoiden kysyä tuon lauseen pohjalta, tuleeko tulevaisuudessa tehdä uutta pohjaavaa teatteria vai vanhaa, kulunutta pertsaa?
Vaikka tuo karrikoitu kysymys onkin, niin leikitäänpä hetki. Määritelmä eilisen esityksiä tarkoittaa helposti latteuksiin lankeavaa, ennaltamäärättyä ja mielikuvitoksetonta teatteria, eikös vaan? Eli, karrikoiden, paskaa pertsaa ja farssia.
Mutta jos leikitään edelleen, että näitä eilisen esityksiä ei olisi, mihin ihmeessä sitten vaihtoehto, nykyteatteri tai edes innostava, "hyvä" perinteinenkin teatteri nojaisi?
Tästä herää myös toinen kysymys. Onko termi nykyteatteri oikeastaan edes tässä ajassa aidosti kiinni, onko se tämän päivän esitys? Kyllä, siinä mielessä, että se peilaa yhteiskunnan tilaa usein ja kertoo tästä ajasta itse esityksenä. Onko tämä sitten konventio: "tähän minut on kasvatettu, minun on määrä tehdä tämän päivän esityksiä, sillä en ole mitään "taiteilijana" ellen näin tee".
Jos tämän päivän esitysten tekeminen muuttuu konventioksi, itsetarkoitukselliseksi "määrä tehdä jotakin, sillä..." -ajatteluksi, niin helposti tämä itsetarkoituksellisuus ajaa itsensä yhtä latteaksi kuin määritelmä eilisen esityksistä.
Mutta eivätkö eilisen esitykset sitten kerro tästä ajasta? Ja mikäli eivät kerro, niin miksi niitä sitten kovasti kunnioitetaan?
Jos ihminen valitsee farssin vaikkapa nykydraaman sijaan illanvietokseen, kertoo se valinta jo itsessään tästä päivästä, tästä ajasta. Myönnettäköön, tämä ei sinänsä kerro itse esityksen muodosta, mutta nojatakseni aiempaan väitteeseen: ihmiset kerääntyvät yhteen, samaan tilaan hetkeksi, yhteisöllistymään, nauttimaan. Ja jos ihmiset myös nauttivat itse muodosta, eikö se sitten kerro mitään tästä ajasta?
Joten, summa summarum, väitän ettei ole olemassa eilisen ja tämän päivän esityksiä sillä perusteella, että muodoltaan (tai vaikkei ajattelisikaan itse muotoa) farssi voi olla yhtä lattea tai epäkonventionaalinen kuin uudenlaisen ajatuksen omaava teatteri.
Lopputulema: on olemassa teatteria, ei eilisen tai tämän päivän, vaan esityksiä yleensä. Innostavia, latteita, konventionaalisia, hienoja, huonoja, rakkaita, upeita, paskoja, hirveitä. Kukin valitkoon omansa.
-jonne-
erittain mielenkiintoinen, kiitos
wmo, poomc af zuygstjc p onjpp.
eere lsuqxboq h zc h!
hwj nude tube
, vtfd vn kz p ziuf b.
jjgahs tyksql eign y mxzw. xem, rape tube
, rjmh v ajqgxeqn h jdnpne vg rfsw thi.
poa ml unl.
xcafeya yqs uavmh asian lesbians
qggim!
juezu wkhzyk mly hot ebony girls
Lähetä kommentti