kertokaa minulle miksi mikään ei pysy samana

hmmh.

kyvyttömyys tehdä asiat sellaisiksi kuin ne hakuaisin nähdä! energiavarastojen tyhjentyminen.

haluaisin tehdä jotain ihan uutta! minulle uutta. talvi teatterin parissa on tuntunut itseään toistavalta, haasteettomalta, innostuksettomalta. tiedättekö mistä puhun? välillä tuntuu että killuisin mielummin esityksen ajan katossa kuin toistaisin samat puvustukset, kirppareiden koluamiset, nappien ompelun, kahvin juonnin, pitkät illat, blaa blaa blaa. tehdä jotain mitä en ikinä ole tehnyt! enkä enää koskaan tee! uusia toteuttamisen tapoja ja ideoita. ihan sama että ovatko ne hyviä vai huonoja, mutta kunhan olisi jotain. viiden vuoden harjoitusaikataulu tai kahden tunnin! esitys paikassa jonne ei löydä mitenkään! steppiesitys! puvustus joka tehdään vain varastetuista vaatteista!

miten löytäisin itsestäni jonkun joka toteuttaa kaiken tämän?

johanna

Hiljaisuus

Innostaisi kokea lavalla jollain uudella tavalla.
Pehmeys, vailla hippiyttä.
Lempeys, vailla imelyyttä.
Turva, vailla paatoksellisuutta.
Ylpeyttä, vailla katkeruutta.
Onnellisuutta, vailla kliseisyyttä.
Ystävyyttä, vailla samoja sanoja ja kohtauksia kuin muissa esityksissä.

Levollisuutta ilman tylsyyttä.

Seelis

talvi ja muutenkin menee ihan hyvin

vaikka laiskuus on viimeaikoina vaivannut. patalaiskuus! mitääntekemättömyys! aikaansaamattomuus! jes. taidan isona alkaa hengailijaksi.

lumi on helpottanut tekemisiä ja olemisia. yht'äkkiä tuli ihanan valoisaa ja kaunista. syksy, ja varsinkin loppusyksy, on vaan hirveän raskasta aikaa. vuoden pimeintä aikaa. olo on kuin sementtikoneella tai tielanalla. jospa tuo lumi ja pakkanen pysyisi. jestas miten ulkona onkaan kaunista! varsinkin jos aurinko näyttäytyy pakkasella. sitä mummolasta kävellessään hidastaa askeleitaan että ei tulisi vielä perille.

hmm. saara, minusta tuntuu että olet kuullut nämä jutut jo jonkun kerran.

tässäpä pienet kuulumiset. suosittelen kaikille lumisotaa pakkaslumessa ja ulkoilua muutenkin. ja jos automatkalle pääsette niin menkää. itsellä tekisi mieli pitkälle automatkalle, lappiin tai jonnekin.

terveisin johanna

superman

Ulkona on lunta. En kykene sulattamaan sitä ajatukseni voimalla. Enkä pysty siirtämää sitä pois tieltäni kiireen ajaessa jalkojani eeteenpäin. En voi juosta enää yhtään nopeampaa. Enhän jaksa edes juosta loppuun saakka.
En ikinä oppinut väli-ilmansuuntia, kaakko, koilinen, lounas, luode, aivan sama, en minä muista. En osaa artikuloida tarpeeksi selkeästi, enkä muotoilla sanojani oikein. En osaa elää loukkaamatta toisia, en voi pitää suutani kiinni silloin kuin se pitäisi. En osaa luistella, enkä hiihtää, uida, heittää voltteja tai muita temppuja, en viheltää, imitoida, heittäytyä, olla luonnollisesti ihmisten edessä, näytellä, kertoa vitsejä, saada kaikkia nauramaan, luonneoida, opettaa, hoitaa lapsia, käsitellä lapsia, syöttää lapsia, puhua latinaa, puhua espanjaa tai italiaa, viittoa, tuoda ajatuksiani selkeästi esille, suhtautua hyvään varauksettomasti, osoittaa tunteitani, tulkita maailmaa, nähdä kauemmaksi, olla murehtimatta, pysyä positiivisena, hyväksyä itseäni, huomioida tarpeeksi muita, tehdä niitä viisaampia päätöksiä, käyttää dvd-laitetta, korjata tietokonetta, ajaa autoa, tasapainoilla trapetsilla, syödä meetvurstia, tehdä marenkeja, nukkua vuorokautta putkeen enkä heittää bumerangia.
On kamala liuta asioita, joita en osaa tehdä. Ja vielä järisyttävämmänhän tilanteesta tekee se, etten edes ole ikinä kuullutkaan suuresta osasta asioista, joita en osaa tehdä. Olen aika paska tyyppi, jos nyt suoraan puhutaan, sillä enhän osaa kaikkeen osaamisen määrään suhteutettuna edes murto-osaa siitä!
Millainen ihminen sitten olisin, jos osaisin kaiken? Ihan kaiken?
Minulla olisi kaksikertaa suuremmat aivot, sillä tarvitsisin tuplasti enemmän tilaa rekistöröidäkseni kaiken oppimani tiedon ja taidon. Olisin ihminen, jolla ei olisi enää inhimillisiä piirteitä, tapoja tai tottumuksia. Onnistuisin kaikessa mitä keksisinkään tehdä, sillä virheiden uhatessa saavuttaa minut, osaisin jo etukäteen varoa tapahtumaa ja ehkäistä mahdollisten kömmähdysten syntymisen. Minusta tulisi yli-ihminen, über mensch, tai jotain, enkä täydellisen osaamiseni vuoksi kykenisi enää ajattelemaan tai tuntemaan mitään muuta kuin oman osaamiseni tuottaman mielihyvän. Hymähtäisin tyytyväisenä joka ainoasta teostani ja nauraisin ontosti tyhjälle ilolle. Sieluni muuttaisi taivaaseen, ikuisuuteen, tuonelaan tai minne tahansa, mutta se kuitenkin jättäisi minut. Olisin loppujen lopuksi tyhjä kone.
Hmm. Ehkä niin voisi käydä.
Kun miettii omaa kyvyttömyyttään, mieltää osaamattomuuden helposti negatiiviseksi. Mutta ehkäpä se onkin positiivista?
En kykene siirtämään kinoksia tieltäni. Enkä pysty haihduttamaan jääkaistaleita askelteni edeltä vedeksi. En jaksa juosta enää yhtää pidemmälle. Enkä pysy kiireen perässä.
Istun huohottaen tien varteen, lunta on ulkona.
-saara

Täytyy sanoa. kuinka vaarallista (ja helpottavaa) onkaan elää kaiken tietotulvan ulkopuolella, ilman tietokonetta, saati internettiä, sanomalehtiä, ja edes televisiota. Kuulin eiliset uutiset vasta illalla, en siis aikonut kirjoittaa asiatonta kommenttia ampumiseen liittyen.
Pidetään toisistamme huolta
Elsa

Tänään menetin uskoni teatteri taiteeseen..

..tai ainakin laitosteatterin rahan hajuiseen paskaan, tai ainakin Kokkolan kaupunginteatteriin, tai ainakin, viimeistään, nimeltämainitsemattomaan, erittäin kohteliaaseen ja miellyttävään mieheen, Petteri Salliseen. Olin katsomassa pian ensi-iltansa saavan hulvattoman hauskan farssin: Puhtaana käteen, ensimmäisen näytöksen läpimenoa. HuhHuh. Niskakarvat nousivat pystyyn jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Uskomatonta sontaa. ripulipaskaa. Onhan se tietysti todella hauskaa katsottavaa kun mies epätoivoisesti koettaa selviytyä sotkustaan kelan tädin kysellessä keksityttyjen henkilöiden kihtivaivoja, sedän pyörittäessä tukisukka-bisnestä, hysteerisen vaimon samalla miettien seksiterapeutin kanssa onkohan hänen miehensä - transvestiitti. Ja ehdottomasti hienoin koskaan näkemäni ohjauksellinen ratkaisu, kun mies seisoo oven takana, joku tulee ovesta ulos ja oho, mies saa ovesta tällin päähänsä, joku menee ovesta, mies saa tällin päähänsä, pian joku taas tulee ovesta ja kas, mies saa tällin. Ja arvaatkaa mitä tapahtuu seuraavaksi? Joku menee ovesta ja hups, mies saa tällin päähänsä. (tämä toistui peräkkäin lähemmäs kymmenen kertaa) Seuraavassa kohtauksessa kelan täti tipahtaa katolta. Hulvatonta huumorinkukkaa, kauneimmillaan. Tälläistäkö "taidetta" kansa tahtoo ja tarvitsee?

Eilen katsoin kaksi meidän koulun kolmanen vuosikurssin omaa ohjausta. Kaksi aivan erilaista tuotosta. Toinen herätti minussa voimakasta vihaa ja tuskaakin, ei esityksen huonoudesta vaan sen vaikuttavuudesta ja raskaan aiheen yksinkertaisuudessaan suorastaan väkivaltaisesta toteutuksesta. Toinen pakahdutti. Kirkkopellon kirjoittamat, telepaattisesti kommunikoivat, pingviinit saivat näyttämöllä merkityksen, Kanimanin voisin minäkin toivoa ystäväksi. Ennenkaikkea eilisissä esityksissä näkyi tekemisen ja oivaltamisen riemu, sekä lavalla että katsomossa, toisin kuin tänään.
Täällä sitä nyt minäkin opiskelen, työttömöksi teatteri-ilmaisun ohjajaksi. Onneksi tänään näkemästäni esityksestä sain hyviä vinkkejä kansaneläke laitoksen kusettamiseen, porsaanreikiähän löytyy. Täytyy vain varoa etten saa ovesta tälliä päähäni. Millaista teatteria minä tulen tekemään, tämän päivän vai eilisen esityksiä. Jos käy jälkimmäinen, jos minulla ei ole muuta annettavaa näyttömälle, kuin laittaa kelan täti tippumaan katolta, ampukaa minut, ysimillisellä päähän.

Elsa

24 tuntia ja naavapartaa

Esitys jonka tilana olisi jo parhaat päivänsä elänyt vihreän kukallinen hieman ruostunut pikkubussi, esitys kestäisi vuorokauden ympäri. Bussia ajaisi vanha kuski, jolla on pitkä parta ja huopahattu, pääsylipun matkalle saisivat kuusi kokijaa ja matka oppaina toimisi neljä esiintyjää ja papukaija. Kokemusmatka alkaa keskipäivällä, teatterin edestä, kun bussi pörähtää käyntiin, määränpää ja matkan kulku tuntemattomaan. Kilometrien karttuessa bussin sisällä sukellettaisiin maailmaan, joka on osaksi selvästi esittävää, osaksi jokaiselle matkalaiselle tuntematonta. Bussi pysähtyisi metsän laitaan, ajaisi pellolle, suunnattomaan parkkihalliin, riippusillalle, veisi matkalaiset merenrantaan kallioille ja autiolle hiekkärannalle, tankilla + kokemusmatkalla (=kahvilla) käytäisiin abc:llä tai vaikka Jari-Pekassa. Jokaiselta pysähdys paikalta jokainen matkustaja ottaa mukaansa yhden asian, käävän, hiekan jyvän tai eilen paistetun munkkipossun. Näistä tarpeista syntyy eräänlainen matka päiväkirja - kollaasi, tarpeellinen tulevaisuuden varalle. Illan hämärtyessä pysähdyttäsiin niityn laitaan tansiimaan valssia, bussin radiosta kaikuvan satumaatangon tahtiin. Kuutamoriittejä, sadetanssia, painia ja taikuutta. Yön pimeinä tunteina bussin diiselmoottorin huumaavassa hyrinässä vaipuisi uneksimaan ajasta ja matkasta, jossain kaukana todellisuudesta. Herättäisiin juomaan votkaa ja auringon nousua kiivettäisiin katselemaan 15-kerroksisen betonihirmun katolle. Tasan kaksikymmentä neljä tuntia lähdön jälkeen jokainen matkalainen pudotettaisiin kyydistä koti ovelle tai kokoukseen tai kirkkoon. Puoli kahdelta, sinä samaisena päivänä, matkalaiset havahtuvat, kukin tahoillaan, syvältä mietteistään, kysymykseen mitä eilen tapahtui teatterissa - matka oli pitkä.

Elsa

Jovann niitä haaveita löytyy

vaikka aina ei osaa sanoiksi niitä pukea. tällä hetkellä mielenkiintoisinta olisi tehdä esitys jonnekkin muualle kuin teatteriin. sillan alle, kaupungintalon aulaan, labyrinttiin, metsään, katolle, tähtitaivaan alle, saareen, hiekkasärkälle,puuhun. kuvitelkaas jos voitaisiin esittää esitys vaikka lokinpoikasista aivan karsean korkean talon katolla.

Lokinpoikasista päästäänkin seuraavaan haaveeseeni: tehdä esitys aiheesta, joka ei ole millään lailla ajankohtainen tai itselleni edes välttämättä tärkeä. Että aihetta tutkiessani ja tarinaa kertoessani voisin ymmärtää ja välittää jotain mitä en minä eikä monet muutkaan ehkä ole tulleet ajatelleeksi. En meinaa että ajankohtaiset tms. aiheet eivät kiinnostaisi minua, olisihan tosi siistiä tehdä esitys vaikka burman munkeista tai sairaanhoitajien kriisistä, mutta mielestäni teatteriprojekti on todella hyvä tapa tutkia jotain asiaa, josta tietoa on vaikeasti saatavilla tai media ei ainakaan suolla juttua aiheesta joka päivä.

Diipadaapa. Mitähän muuta.

Viime aikoina olen itseasiassa huomannut nauttivani enemmän esitysten katsomisesta kuin esittämisestä. Johtuu ehkä yli puoli vuotta kestäneestä projektiputkesta, jonka aikana olin kolmessa jutussa lavalla, ja sain lavalla olemisesta tarpeeksi ainakin vähäksi aikaa. Nyt puvustaminen tuntuu ihanalta, kun saa keskittyä rauhassa. Seuraavassa KHT:n projektissa haluan nähdä lavalla huolellisesti toteutetun ja mietityn puvustuksen siis! Ja muissakin projekteissa. Puvuissa haluaisin käyttää kierrätysmateriaaleja, en siksi että ko. ideassa olisi jotain uutta tai omaperäistä, vaan ihan vaan siksi että pelkään maapallomme räjähtävän kulutushysterian alla ja mielestäni kaikkien maailman puvustajien pitäisi kantaa kortensa kekoon tämän asian kanssa.

No siinä nyt ensalkuunh!

Johanna

P.S. Miksi blogiohjelma on saksaksi?

Visioita

Näyttämö olisi lämmin. Sellainen, että jo heti tilaan astuessaan katsoja tai esiintyjä tuntisi välitöntä mielihyvää. Ympärillä olisi paljon erilaisia, kirjavia valoja, ja katsojat istuisivat muhkeilla matoilla ja tyynyröykkiöillä puolikaaren muotoisen näyttämön ääressä. Joo. Jostain kaukaisuudesta kuuluisi sellainen omituinen, vähän itämaisvaikutteinen ja salaperäinen musiikki. Tilassa voisi leijailla myös jokin vieraan mausteen tuoksu. Kaikki olisi pehmeää, punaista, hämyisää, rauhallista, levollista, jännittävää, mutta samalla turvallista, verkkaista ja kiehtovaa. Näyttämöllä vallitsisi ajaton tila, jossa ihmiset viihtyisivät.
Tai sitten kaikki olisi hyvin pelkistettyä ja kylmää. Musta tanssimatto, jossa ei näy kengän jälkiä, mustat seinät, musta katto ja mustat penkit. Valaistuksessa käytettäisiin hyvin kylmiä sävyjä, ei mässäiltäisi keltaiseen taittuvalla valolla, väreillä tai kuvioilla, ja suosittaisiin paljon spotteja. Esiintyjen asutkin voisivat olla pohjimmiltaan mustat. Tai sitten mustavalkoiset. Lavastusta ei olisi, sillä sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.
Millaisia esityksiä sitten noilla näyttämöillä nähtäisiin? En tiedä.
Ehkä kahden ääripäähän rakentuneen näyttämövision sekoitus poikisi ajatuksiini myös jonkinlaista kuvaa itse esityksestä.
Ennen kun lopetan, vielä peli:
Haluaisin ehdottomasti: tanssia nykytanssia lavalla, jotakin oikein haastavaa koreokrafiaa, jonka oppimiseen olen nähnyt paljon vaivaa.
En ikinä haluaisi: esittää lavalla mitään, mitä en itse ymmärrä. siis vaikka jotain muinaisantiikin kulttuuriperintöön lukeutuvaa monologia latinaksi
Olisin hyperiloinen, jos: saisin liikutettua katsojan kyyneliin asti. nauramalla tai sitten itkemällä.
Parkuisin, jos: menettäisin uskoni tekemiseen kesken esityksen.
Villeimmissä fantasijoissani: olen cancan-mekko päällä keimaileva nukke, jonka pääsääntöinen tehtävä on flirttailla katsojien kanssa.
Tylsintä ikinä olisi: tulkita perinteiseen runomittaan nojautuvia perinnerunoja kansallispuvussa perinteisissä merkeissä.
-Saara

Jos saisin päättää,

niin lavalla näkyisi norsuja.
Semmoisia heijastettuja, kuten hologrammit. Ne tekisivät mitä vain haluaisin. Norsut ovat kivoja elukoita.

Toisaalta, viitisenkymmentä notkeaa käärmenaista samaan laatikkoon ahtautuneena voisi olla myös mukavaa.

Mutta sitten...

Eniten tahtoisin nähdä lavalla jonkintasoista itsensä ylittämistä. Vaikka rajojen rikkominen onkin tapetilla, ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa.
 Joskus pelkkä kynään tarttuminen voi olla suunnattoman suuri ponnistus, puhumattakaan jo pelkästä hengittämisestä.
Ihmisen mieli kartoittaa niin paljon informaatiota joka päivä, että sen on pakko rajata, mitä otetaan vastaan ja mikä sivuutetaan.
Entä jos voisikin kokea kaiken ympärillään?
Näkisi jokaisen kivenhitusen hiekkarannalla, kuulisi jokaisen yksittäisen vesipisaran putoamisäänen rankkasateella, tuntisi jokaisen ihokarvan kääntyvän tuulessa kesäpäivänä, näkisi kaikki eri vihreän sävyt keväisessä tammimetsässä...

Millaistahan elämä olisi ilman suodatusta, elimistön luonnollisia rajoituksia?

Seelis

Omat rajat?

Sitä joskus tulee huomanneeksi, että omat, itse itselleen laittamat rajat, voivat olla paljon häilyvämpiä, kuin ne, jotka saa "syntymälahjanaan" ympäristöltään ja kulttuuriltaan.
Joku päivä sitä päättää, että esim. lopetan tupakoinnin, ja on ihan tosissan, mutta seuraavan aamuna, ei päätöksellä ehkä olekaan niin väliä. Tai mennään kavereitten kanssa vain yhdelle, ja huomataan ,että tullaan kotiin joskus siinä aamu kuuden aikaan ja ihan tuiterissa.

Mistä se lie johtuu?
Ehkä sitä on vain itse itselleen niin paljon armollisempi, ettei sitä jaksa jokaisesta pikkuvirheestä alkaa nakuttamaan.. Mutta jos ajatellaan elämää kokonaisuutena, vuosien kiertona ja sinä kuuluisana elämänkaarena, niin nuita pikkulipsahduksia on aika paljon. Onko sitä viettänyt sitten osan elämäänsä itseään tietoisesti huijaten?
Vai mitä se on?
Onko anteeksiannettavampaa huijata itseään, kuin huijata toista?
Ja miksi itsensä huijaaminen on niin helppoa? Ja miksi kukaan ei rankaise minua moisesta käytöksestä??

Siivoan huomenna... aivan.

Seelis

Rajat ovat rakkautta

Vaikka rajat mielletään usein kovin rajoittaviksi ja kahlitseviksikin, voivatko rajat tuoda mukanaan myös turvallisuutta ja helppoutta?

Jos aikuiselle ihmiselle ei luoda rajoja valmiiksi, hänen on määriteltävä ne itse; mihin asti menen, mikä sopii maailmankuvaani..
Ehkä rajojen tulisi olla ennakkoluulottomia ja joustavia, mutta yhtä kaikki olemassa olevia?
Rajat ovat todellisuutta, ja väline sen todellisuuden hahmottamiseen. Rajatonta ei voi ymmärtää. Ei voi käsittää miten suuri vaikka Eurooppa on, jos ei  tiedä sen rajoja.

Ehkä suurin haaste onkin, että rajojen tulisi olla tarpeeksi väljiä, ja huolettomia, tarpeen vaatiessa muuttuvia, ja itse asetettuja, mutta ei vääristä syistä, eikä minkään asian pakosta.

-Seelis

ajankohtaiset rajat

törmään tähän jatkuvasti, koko ajan.
ehkä se riippuu päivästä, kuukaudesta tai vuoden ajasta. en tiedä.

kun kävelen, puhun ,olen yksin tai seurassa, esiinnyn, kuuntelen, huomioin liikkeeni ja reaktioni kaikkeen. tarkkailen itseäni, asetan itseni jollekin viivalle.
kai se on sitä asettumista, paikan hakemista. joskus vaan törmään siihen tunteeseen, että en
löydä sitä paikkaa, missä minun kuuluisi olla. samaan tunteeseen on varmaan törmännyt meistä useampikin. rajoja on kaikkialla, pahimmat ovat sisälläni, asetan niitä alati itselleni.

minulle rajattomuus merkitsee turvallisuutta, kotoisuutta.

yhtälailla rajattomuus on jännittävää, silmiä avaavaa, sitä, että huomaa pystyvänsä tekemään
mitä haluaa ja yrittämään sitä, mitä ei tiennyt osaavansa. rajojen puuttuessa kukaan ei korjaile tai tuomitse, en edes minä. syntyy uusia unelmia ja innostusta. mutta ennenkaikkea sitä turvallisuutta.

johanna

enseble ja rajat

Jos maailma olisi taulu, miltä se näyttäisi?
Tuskin miltään niin, on kovin vaikea kuvitella mahduttavansa todellisuutta minkäänlaiseen muotoon. Yhdetkään raamit eivät taatusti riitä sulkemaan sisälleen palaa olemassa olosta, saati sitten rajaamaan koko maailmaa sivujensa sisään. Mutta vaikka todellisuus huokuisi rajattomuuttaan, se itsessään sisältää rajoja.
Kysymys kuuluukin, voiko niitä rajoja rikkoa?
Pystyisikö ihminen elämään ilman rajoja? Mitä rajat ihmiselle merkitsevät? Olemmeko riippuvaisia rajoista?
Mitä vaatii kohdata omat rajansa?
Onko unelmilla rajoja?

Hellyys Ensemble syntyi tekijöidensä unelmista. Se tutkii juuri unelmien, mutta myös todellisuuden erilaisia rajoja. Tutkinta pyrkii kuitenkin olemaan mahdollisimman rajoittumatonta ja ennalta määrittelemätöntä, sillä miten koskaan voisi päästä rajalle asti, jos jo etukäteen kieltää itseään menemästä sinne?
Hellyys Ensemblen ensimmäinen näyttämö kappale, Maailman reunassa on repeämä - tutkielma ihmisen rajoista, porautuu raamejen etsimiseen, niiden käsittelemiseen ja kohtaamiseen. Jokainen ihminenhän törmää joskus rajoihinsa, miksei siis niitä voisi tuoda myös näyttämölle?
-Saara

Hellyys Ensemble

Tässä se nyt sitten on.
Unelmiemme kirjoituskenttä.

 - Seelis