24 tuntia ja naavapartaa

Esitys jonka tilana olisi jo parhaat päivänsä elänyt vihreän kukallinen hieman ruostunut pikkubussi, esitys kestäisi vuorokauden ympäri. Bussia ajaisi vanha kuski, jolla on pitkä parta ja huopahattu, pääsylipun matkalle saisivat kuusi kokijaa ja matka oppaina toimisi neljä esiintyjää ja papukaija. Kokemusmatka alkaa keskipäivällä, teatterin edestä, kun bussi pörähtää käyntiin, määränpää ja matkan kulku tuntemattomaan. Kilometrien karttuessa bussin sisällä sukellettaisiin maailmaan, joka on osaksi selvästi esittävää, osaksi jokaiselle matkalaiselle tuntematonta. Bussi pysähtyisi metsän laitaan, ajaisi pellolle, suunnattomaan parkkihalliin, riippusillalle, veisi matkalaiset merenrantaan kallioille ja autiolle hiekkärannalle, tankilla + kokemusmatkalla (=kahvilla) käytäisiin abc:llä tai vaikka Jari-Pekassa. Jokaiselta pysähdys paikalta jokainen matkustaja ottaa mukaansa yhden asian, käävän, hiekan jyvän tai eilen paistetun munkkipossun. Näistä tarpeista syntyy eräänlainen matka päiväkirja - kollaasi, tarpeellinen tulevaisuuden varalle. Illan hämärtyessä pysähdyttäsiin niityn laitaan tansiimaan valssia, bussin radiosta kaikuvan satumaatangon tahtiin. Kuutamoriittejä, sadetanssia, painia ja taikuutta. Yön pimeinä tunteina bussin diiselmoottorin huumaavassa hyrinässä vaipuisi uneksimaan ajasta ja matkasta, jossain kaukana todellisuudesta. Herättäisiin juomaan votkaa ja auringon nousua kiivettäisiin katselemaan 15-kerroksisen betonihirmun katolle. Tasan kaksikymmentä neljä tuntia lähdön jälkeen jokainen matkalainen pudotettaisiin kyydistä koti ovelle tai kokoukseen tai kirkkoon. Puoli kahdelta, sinä samaisena päivänä, matkalaiset havahtuvat, kukin tahoillaan, syvältä mietteistään, kysymykseen mitä eilen tapahtui teatterissa - matka oli pitkä.

Elsa

Jovann niitä haaveita löytyy

vaikka aina ei osaa sanoiksi niitä pukea. tällä hetkellä mielenkiintoisinta olisi tehdä esitys jonnekkin muualle kuin teatteriin. sillan alle, kaupungintalon aulaan, labyrinttiin, metsään, katolle, tähtitaivaan alle, saareen, hiekkasärkälle,puuhun. kuvitelkaas jos voitaisiin esittää esitys vaikka lokinpoikasista aivan karsean korkean talon katolla.

Lokinpoikasista päästäänkin seuraavaan haaveeseeni: tehdä esitys aiheesta, joka ei ole millään lailla ajankohtainen tai itselleni edes välttämättä tärkeä. Että aihetta tutkiessani ja tarinaa kertoessani voisin ymmärtää ja välittää jotain mitä en minä eikä monet muutkaan ehkä ole tulleet ajatelleeksi. En meinaa että ajankohtaiset tms. aiheet eivät kiinnostaisi minua, olisihan tosi siistiä tehdä esitys vaikka burman munkeista tai sairaanhoitajien kriisistä, mutta mielestäni teatteriprojekti on todella hyvä tapa tutkia jotain asiaa, josta tietoa on vaikeasti saatavilla tai media ei ainakaan suolla juttua aiheesta joka päivä.

Diipadaapa. Mitähän muuta.

Viime aikoina olen itseasiassa huomannut nauttivani enemmän esitysten katsomisesta kuin esittämisestä. Johtuu ehkä yli puoli vuotta kestäneestä projektiputkesta, jonka aikana olin kolmessa jutussa lavalla, ja sain lavalla olemisesta tarpeeksi ainakin vähäksi aikaa. Nyt puvustaminen tuntuu ihanalta, kun saa keskittyä rauhassa. Seuraavassa KHT:n projektissa haluan nähdä lavalla huolellisesti toteutetun ja mietityn puvustuksen siis! Ja muissakin projekteissa. Puvuissa haluaisin käyttää kierrätysmateriaaleja, en siksi että ko. ideassa olisi jotain uutta tai omaperäistä, vaan ihan vaan siksi että pelkään maapallomme räjähtävän kulutushysterian alla ja mielestäni kaikkien maailman puvustajien pitäisi kantaa kortensa kekoon tämän asian kanssa.

No siinä nyt ensalkuunh!

Johanna

P.S. Miksi blogiohjelma on saksaksi?

Visioita

Näyttämö olisi lämmin. Sellainen, että jo heti tilaan astuessaan katsoja tai esiintyjä tuntisi välitöntä mielihyvää. Ympärillä olisi paljon erilaisia, kirjavia valoja, ja katsojat istuisivat muhkeilla matoilla ja tyynyröykkiöillä puolikaaren muotoisen näyttämön ääressä. Joo. Jostain kaukaisuudesta kuuluisi sellainen omituinen, vähän itämaisvaikutteinen ja salaperäinen musiikki. Tilassa voisi leijailla myös jokin vieraan mausteen tuoksu. Kaikki olisi pehmeää, punaista, hämyisää, rauhallista, levollista, jännittävää, mutta samalla turvallista, verkkaista ja kiehtovaa. Näyttämöllä vallitsisi ajaton tila, jossa ihmiset viihtyisivät.
Tai sitten kaikki olisi hyvin pelkistettyä ja kylmää. Musta tanssimatto, jossa ei näy kengän jälkiä, mustat seinät, musta katto ja mustat penkit. Valaistuksessa käytettäisiin hyvin kylmiä sävyjä, ei mässäiltäisi keltaiseen taittuvalla valolla, väreillä tai kuvioilla, ja suosittaisiin paljon spotteja. Esiintyjen asutkin voisivat olla pohjimmiltaan mustat. Tai sitten mustavalkoiset. Lavastusta ei olisi, sillä sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.
Millaisia esityksiä sitten noilla näyttämöillä nähtäisiin? En tiedä.
Ehkä kahden ääripäähän rakentuneen näyttämövision sekoitus poikisi ajatuksiini myös jonkinlaista kuvaa itse esityksestä.
Ennen kun lopetan, vielä peli:
Haluaisin ehdottomasti: tanssia nykytanssia lavalla, jotakin oikein haastavaa koreokrafiaa, jonka oppimiseen olen nähnyt paljon vaivaa.
En ikinä haluaisi: esittää lavalla mitään, mitä en itse ymmärrä. siis vaikka jotain muinaisantiikin kulttuuriperintöön lukeutuvaa monologia latinaksi
Olisin hyperiloinen, jos: saisin liikutettua katsojan kyyneliin asti. nauramalla tai sitten itkemällä.
Parkuisin, jos: menettäisin uskoni tekemiseen kesken esityksen.
Villeimmissä fantasijoissani: olen cancan-mekko päällä keimaileva nukke, jonka pääsääntöinen tehtävä on flirttailla katsojien kanssa.
Tylsintä ikinä olisi: tulkita perinteiseen runomittaan nojautuvia perinnerunoja kansallispuvussa perinteisissä merkeissä.
-Saara

Jos saisin päättää,

niin lavalla näkyisi norsuja.
Semmoisia heijastettuja, kuten hologrammit. Ne tekisivät mitä vain haluaisin. Norsut ovat kivoja elukoita.

Toisaalta, viitisenkymmentä notkeaa käärmenaista samaan laatikkoon ahtautuneena voisi olla myös mukavaa.

Mutta sitten...

Eniten tahtoisin nähdä lavalla jonkintasoista itsensä ylittämistä. Vaikka rajojen rikkominen onkin tapetilla, ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa.
 Joskus pelkkä kynään tarttuminen voi olla suunnattoman suuri ponnistus, puhumattakaan jo pelkästä hengittämisestä.
Ihmisen mieli kartoittaa niin paljon informaatiota joka päivä, että sen on pakko rajata, mitä otetaan vastaan ja mikä sivuutetaan.
Entä jos voisikin kokea kaiken ympärillään?
Näkisi jokaisen kivenhitusen hiekkarannalla, kuulisi jokaisen yksittäisen vesipisaran putoamisäänen rankkasateella, tuntisi jokaisen ihokarvan kääntyvän tuulessa kesäpäivänä, näkisi kaikki eri vihreän sävyt keväisessä tammimetsässä...

Millaistahan elämä olisi ilman suodatusta, elimistön luonnollisia rajoituksia?

Seelis