Visioita

Näyttämö olisi lämmin. Sellainen, että jo heti tilaan astuessaan katsoja tai esiintyjä tuntisi välitöntä mielihyvää. Ympärillä olisi paljon erilaisia, kirjavia valoja, ja katsojat istuisivat muhkeilla matoilla ja tyynyröykkiöillä puolikaaren muotoisen näyttämön ääressä. Joo. Jostain kaukaisuudesta kuuluisi sellainen omituinen, vähän itämaisvaikutteinen ja salaperäinen musiikki. Tilassa voisi leijailla myös jokin vieraan mausteen tuoksu. Kaikki olisi pehmeää, punaista, hämyisää, rauhallista, levollista, jännittävää, mutta samalla turvallista, verkkaista ja kiehtovaa. Näyttämöllä vallitsisi ajaton tila, jossa ihmiset viihtyisivät.
Tai sitten kaikki olisi hyvin pelkistettyä ja kylmää. Musta tanssimatto, jossa ei näy kengän jälkiä, mustat seinät, musta katto ja mustat penkit. Valaistuksessa käytettäisiin hyvin kylmiä sävyjä, ei mässäiltäisi keltaiseen taittuvalla valolla, väreillä tai kuvioilla, ja suosittaisiin paljon spotteja. Esiintyjen asutkin voisivat olla pohjimmiltaan mustat. Tai sitten mustavalkoiset. Lavastusta ei olisi, sillä sitä ei yksinkertaisesti tarvittaisi.
Millaisia esityksiä sitten noilla näyttämöillä nähtäisiin? En tiedä.
Ehkä kahden ääripäähän rakentuneen näyttämövision sekoitus poikisi ajatuksiini myös jonkinlaista kuvaa itse esityksestä.
Ennen kun lopetan, vielä peli:
Haluaisin ehdottomasti: tanssia nykytanssia lavalla, jotakin oikein haastavaa koreokrafiaa, jonka oppimiseen olen nähnyt paljon vaivaa.
En ikinä haluaisi: esittää lavalla mitään, mitä en itse ymmärrä. siis vaikka jotain muinaisantiikin kulttuuriperintöön lukeutuvaa monologia latinaksi
Olisin hyperiloinen, jos: saisin liikutettua katsojan kyyneliin asti. nauramalla tai sitten itkemällä.
Parkuisin, jos: menettäisin uskoni tekemiseen kesken esityksen.
Villeimmissä fantasijoissani: olen cancan-mekko päällä keimaileva nukke, jonka pääsääntöinen tehtävä on flirttailla katsojien kanssa.
Tylsintä ikinä olisi: tulkita perinteiseen runomittaan nojautuvia perinnerunoja kansallispuvussa perinteisissä merkeissä.
-Saara